Otto on tänään tutustunut ihan käytännössä vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin, aiheena oli, kuinka ahneella ei ole välttämättä niin ruusuinen loppu. Tulin normaalisti töiden jälkeen kotiin ja ihmettelin, kuinka asunnon pohjoissiiven asukki odotti niin kovin hiljaa residenssissään. Normaalisti Otto ääntelee kodinhoitohuoneessa portin takana varsin vaativasti, mutta tänään talossa vallitsi pahaenteinen hiljaisuus. Portin takana minua odotti hiljainen läähättävä koiranpoikanen. Ensin katselin tuhot, sanomalehdet revitty, pissaa ja kakkaa pitkin lattiaa (myös täysin tyhjennetyssä juomakupissa), lelut tilsitty muun sotkun keskelle, peti raahattu eri paikkaan. No, ei siinä näyssä sinällään ole mitään outoa, aina siellä siltä näyttää kun tulen kotiin. Mutta sitten huomioni kiinnittyi pedin päällä olevaan ruokasäkkiin. Otto-poika oli havainnut pöydällä suljetun 4 kg koiranruokapussin ja päättänyt omatoimisesti muonittaa itsensä. Pikaisen arvioinnin perusteella pussista on hävinnyt noin puolet eli tämän kokeen perusteella Oden mahalaukun kooksi voidaan arvioida yhtäkuin 2 kiloa koiranpapanoita.

Eräs ystäväni oli eilen käymässä kylässä, ja hän kyseli jossain vaiheessa, että "kuuluuko tuon koiran olla tuon värinen eli päästä musta ja muuten epämääräisen kukertava?" -Kyllä, hollanninpaimenkoiran kuuluu olla raidallinen. Seurasi toinen kysymys, "kuuluuko tuon rotuisten olla noin laihoja?" -No, ei se mitenkään superlaiha ole, hoikassa kunnossa vaan ja sporttimallia. :-) Ehkäpä Otto oli kuunnellut tarkalla korvalla näitä keskusteluja ja päätti korjata elopainoaan hieman enemmän yläkanttiin! Tällä hetkellä Otto on vielä kuin jalkapallon nielaissut, ihan pahaa tekee ajatella, miten pinkeä olo sillä on. Mutta eiköhän tuo henkiin jää ja emäntä oppii jälleen yhden uuden läksyn eli ei koiranruokaa koirapojan kanssa samoihin tiloihin päivän ajaksi.

Pallomaha ottaa rennosti