Oton tähän astisen elämän ajan olemme pitäneet tottis-leikkikoulua pääasiassa akselilla keittiö-eteinen, siis sisätiloissa. Ei ole häiriöitä sotkemassa pennun aivotyöskentelyä (eli sahajauhojen pöllyämistä tässä tapauksessa) ja itsellä sormet pysyvät huomattavasti paremmin menossa mukana, kun ei tarvitse kalastella nakin palasia taskusta (ilman hanskoja tietysti) -20 asteen pakkasessa. Kelien lauhduttua päätin tällä viikolla siirtää harjoittelun pihalle, ajattelin, että sehän on helppoa kuin heinänteko.

Menimme tuohon etupihan puolelle ja Ottohan oli heti juonessa mukana, kun oli nakkeja tarjolla. Sivulle kiepsahdettiin muutamaan otteeseen nätisti ja ajattelin koittaa muutamaa seuraamisaskelta. Koira istua napotti niin nätisti vieressä ja kun sanoin "seuraa", mitä tekee Otu? Ei todellakaan kulje vierellä ja yritä tavoitella nakkia nyrkistä, niin kuin se sisällä oikeaoppisesti tekee. Käskyn kuultuaan ja minun ottaessa ensimmäisen askeleen, Otu juoksee tuhatta ja sataa tielle asti. Muutaman kerran toistimme saman, ennenkuin tämän emännän aivoon menee, että eihän tuolla pikkupiskillä ole mielessä mitään muuta kuin että "jes, vihdoin lähdetään lenkille...ai mutta hei, nythän se tolvana jäi niiden nakkiensa kanssa tuonne pihan perukoille, eikös tässä lähdetäkään sinne lenkille?". Ja kun tajusin kääntää rintamasuunnan pois päin tieltä, niin johan alkoi taas seuraaminen sujua. Tänään otimme muutamat askeleet seuraamista, sivulle siirtymistä ja muutaman maahanmenon lenkillä hiljaisella tienpätkällä. Nätisti meni.

Yhden uuden pahan tavan Otto on viime öinä keksinyt, ja tiedän, että jotain tarttis tehdä, mutta toistaiseksi laiskuus on voittanut. Otolta on sänkyyn tulo kielletty, eikä se ole sinne yrittänytkään tai jos on, niin luopuu yrityksestä käskettäessä. Edelleen iltaisin se menee suoriltaan koiran sänkyyn nukkumaan ja rauha laskeutuu taloon. Mutta aamuyön tunteina sille tulee ilmeisesti suunnaton läheisyydenkaipuu ja se kipuaa pokkana ihmisten sänkyyn. Olen nyt kai kolmena yönä tajunnut tämän omavaltaisen otteen läheisyydenkaipuun hoitamiseksi, mutta kertaakaan en ole jaksanut käskeä Otto-poikaani alas. Mitenkäs se olikaan, koiranpennun kanssa tulee toimia johdonmukaisesti jne... so not, kun kello on kaksi yöllä ja mamma haluaa nukkua. Ei siinä sinällään, jos hän menisi käskemällä alas, mutta siinä vaiheessa kun Otto tajuaa minun olevan hereillä, alkaa jumalaton hästääminen, nuoleminen ja naaman yli edestakaisin kävely. Joten toistaiseksi, kun olen havahtunut öiseen vieraaseen sängyssä, olen vaan teeskennellyt nukkuvaa ja miettinyt unen ja valveen rajamailla, että ensi yönä minä tuolle tunkeilijalle kerron, että hänen paikkansa ei ole Finlaysonin lakanoiden välissä. Täytyy kai aloittaa henkinen psyykkaus jo tässä vaiheessa iltaa...

Ja loppuun vielä hammaspäivitys: myös yläkulmurit ovat karisseet matkan varrella, joten antaa vaan puskea niitä rautahampaita leuat täyteen!