Tällä viikolla olemme päässeet yli kuukauden tauon jälkeen hakuhommiin, peräti kahdesti. Torstaina meillä oli rauniotreenit ja mielessäni jänskäsin, että mahtaako tuo piski muistaa mistään mitään. Otolle laitettiin kolme maalimiestä yksitellen siten, että Otto näki jokaisen lähdön, mutta sen jälkeen käännettiin koira toiseen suuntaan. Kovasti reppana yritti kuikuilla, että mihin ne "ukot" piiloutuu, mutta joutuipa käyttämään aivan nenäänsä löytääkseen eksyneet. Olin tosi tyytyväinen, koska se selvästi hiffasi tällä kertaa, että nenällä löytää silmien sijaan, ja jatkoi reippaasti maalimiehelle asti. Tokihan tässä ollaan vasta alkutaipaleella, olisiko matkaa maalimiehelle sellaiset parikymmentä metriä, mutta edelleen, tyytyväinen olen.

Tänään olimme sitten metsässä hakutreeneissä. Otimme jälleen kolme samanlaista maalimiestä, joista Otto näki lähdöt. Kivasti meni metsikköön ja nakit kelpasivat. Tänään asensin ensimmäistä kertaa pk-liivit Oton päälle. Kaivelin varastojani ja löysin kuin löysinkin Muska-vainaan liivit. Vähänhän nuo on vielä isot, mutta solmulla pienenivät sopivasti. Ja kuluneetkin on, mutta väliäkö tuolla. Tässä vielä lavastetut kotipihalla otetut kuvat, miltä penska näyttää liivit päällä. Tällä kertaa treeneissä käynti kävi myös emännän kunnolle. On se vaan sen verran raskasta rämpiä umpihangessa metsässä, mutta se ei liene pahitteeksi, että itsekin saa hien päälle. Torstaina puolestaan onnistuin kompuroimaan raunioilla johonkin rautatankoon, ja siitä muistona on kamala nyrkin kokoinen musta moukku reidessä, kipee on kuin mikä, ja tärähtää mukavasti aina kun astuu. Mutta mitä pienistä, ennemmin otan osuman omaan jalkaan kuin koiran jalkaan.

Eilen illalla meillä oli ohjelmassa vapaamuotoisempaa toimintaa, kun Otto pääsi leikkimään Risa-siskonsa kanssa. Siinä on kyllä loistava parivaljakko, leikit käyvät kivasti yksiin, eikä ihmeempiä kahnauksia ole syntynyt. Toivottavasti pysyvät kavereina sittenkin, kun murkku- ja aikuisikä koittavat. Lenkin lopuksi suuntasimme vielä koirapuistoon, jonka olemassa olosta kuulin ekan kerran vasta viime viikolla. Normaalisti lenkkeillään täällä kotimaisemissa, lääniä ja metsää riittää kivasti lenkkeilyyn, joten sen kummempaa tarvetta koirapuistokäynneille ei sen puoleen ole. Ensin olimme puistossa aivan keskenämme, mutta pikkuhiljaa paikalle alkoi valua enemmän ja enemmän porukkaa, lopulta siellä taisi temmeltää kymmenkunta korvaparia. Tietysti jokaisesta oma koira on se paras koira, mutta en voi olla vielä vähän kehumatta Ottoa. Se käyttäytyy niin uskomattoman mutkattomasti, ei hätkähdä suuntaan eikä toiseen vieraita koiria eikä ihmisiä. Muutaman kanssa intoutui ottamaan muutamat spurtitkin, mutta taisi se oma systeri kuiteskin olla se kaikkein kivoin kaveri.