Viikonloppuna meillä oli Christan valmennuksen toinen osa, ja hyvä osa olikin. Olin hahmotellut päässäni, että voitaisiin katsoa ainakin meidän hyppyä ja kaukoja, mutta suunnitelmat saivatkin aivan uuden käänteen. Oton käyttäytyminen hallitreeneissä oli viime viikolla jo huomattavasti parempaa, se keskittyi annettuihin tehtäviin jo aika hyvin, eivätkä muut koirat häirinneet Ottoa läheskään niin paljon kuin edellisillä hallikerroilla. Siitä huolimatta halusin kuitenkin kuulla Christan neuvot, että miten saan Oton keskittymisen töiden tekemiseen paranemaan ja toisaalta, miten itse opin luottamaan siihen, että tilanteessa kuin tilanteessa koira on minulla hallinnassa. Valmennuksessa oli aikaa jokaiselle koirakolle 2x20 minuuttia ja meidän osalta se menikin ihan puhtaasti hallintatreeniksi.

Ensimmäisellä kierroksella Otto oli hihnassa ja kolme eri häiriökoiraa eri aikaan tuli liikkumaan meidän lähettyville, tekemään vähän liikkeitä ja leikkimään omilla palkoillaan. Ensimmäisen koiran kohdalla Ottoa sai muistuttaa, että kenen kanssa hommia ollaan tekemässä, mutta loppua kohden se oli jo aika hyvin minulla räpylässä ja keskittyi hyvin. Niinpä luulen, että aika ja kokemus auttavat tähän keskittymättömyysongelmaan sekä se, että katkaisen välittömästi ”tuijotus-toiminnon”, jos se moodi jää Otolla päälle.

Lisäksi tähän liittyen keskustelimme Oton lenkkikäyttäytymisestä, sillä sen koiranohituksen eivät ole mitään mallisuorituksia. Tähän Christan neuvo oli, että heti kun tuijotus alkaa, niin koiraa poskesta kiinni ja keskustelu, että miten käyttäydytään. Tarvittaessa napakampi ote ja keskustelu jatkuu niin kauan, ennen kuin Otto ”luovuttaa”. Välillä olen tehnytkin näin, mutta päättänyt keskustelun siihen, kun toinen koira on mennyt ohi, en siihen, että Otto on ”luovuttanut”. Toisekseen, meillä on ollut käytössä sekatekniikka, puhuttelua, namin syöttöä, välinpitämättömyyttä jne. Nyt siis teemme ohituksen mustavalkoisiksi sikäli, että AINA kun ohitusongelma ilmenee, pidetään puhuttelusessio. Katsotaan, saadaanko sillä jotain aikaiseksi.

Toinenkin osuus keskittyi hallintaan. Tällä kertaa Otto oli irti ja Christa heitteli makupaloja sen lähelle maahan, jolloin minun tehtäväni oli varmistaa, ettei Otto syö makupaloja, koska minä ohjaajana sen olen kieltänyt. Alkuajatukseni oli, ettei ei tule onnistumaan. Käytännössä meni niin, että sain kyllä kiellolla Oton olemaan syömättä heitettyjä makupaloja, mutta joka ikisen kerran jouduin erikseen kieltämään. Kun tätä oli toistettu arviolta parikymmentä kertaa, sain ohjeeksi pitää puhuttelun Otolle. Sen reagointi oli mielenkiintoinen, se yritti vängätä vastaan, vääntää tassuilla, näytti hampaitaan (tosin en osaa tulkita, oliko tämä vaan ele naamalla sitä kohtaan, että pidin poskista kiinni vai todellista uhmaa, murinaa ei kuitenkaan kuulunut). Jonkin ajan päästä se rentoutui, haukotteli, jolloin tilanne oli ohi ja päästin sen irti. Tämän jälkeen tapahtui selkeä käänne, sillä jopa vaikka kun Christa tarjosi kädestä Otolle makupalaa, Otto käänsi itse päänsä poispäin. Niinpä koiranpoikanen saikin isot kehut oikeasta toiminnasta, jonka minä ohjaajana sille olin määrännyt.

Lopuksi vielä Otto käskettiin maahan ja sen eteen/ympärille heitettiin makupaloja. Menin itse muutaman metrin päähän ja kutsuin sen luokseni. Ensimmäisellä kerralla Oton olisi tehnyt mieli ottaa makupala matkalla suuhunsa, josta sitä kielsin. Teimme harjoituksen uudelleen ja niinpä vaan Otto lähti kiertämään sen makupaloilla miinoitetun alueen ja tuli luokseni. Juhuu!

Näin kirjoitettuna harjoitukset tuntuvat ehkä vähän hassuilta, mutta uskon niillä olleen iso merkitys jatkolle. Mielestäni harjoitus osoitti Otolle selkeästi sen, kuka määrää kaapin paikan ja sai aikaiseksi jonkinlaista nöyryyttä, jota Otolla ei juuri luonnostaan ole. Christan mukaan tällaisia harjoituksia voisi tehdä joka toinen kuukausi, erillään normi-tokoiluista. Otto omaa sen verran itseluottamusta ja varmuutta, että tavallaan jouduimme vähän rankemman kautta opettamaan sille, mikä on homman nimi. Mutta Otolle tyypilliseen tyyliin sen alistuttua ensin makupaloilla heittelyyn korvat sojottaen, se oli välittömästi täynnä tarmoa alkaa hommiin, kun tilanne oli ohi ja kehuin Ottoa.

Pidin valmenuksen annista jälleen taas kovin kovasti, voi vitsi, kun voisi koko ajan olla jonkun osaavan kouluttajan opissa. Christan sana oli eilen laki ainakin minulle. Edelleen naurattaa, että kun siinä makupalan heittelytehtävässä Christa kehotti yhtäkkiä iloisella äänellä ”Saa ottaa” (tarkoittaen tämän siis Otolle hämäykseksi, jolloin minun pitää estää sitä ottamasta makupaloja), Oton lisäksi myös minä itse menin tähän niin mukaan, että en edes tajunnut kieltää Ottoa. Vaikka tokikin homman nimi oli selvillä, että koiraa ei koskaan saa päästä ottamaan niitä nimenomaisia makupaloja maasta. Ajattelin vaan, että no niin, nyt niitä saa ottaa, kun kouluttajaguru niin käskee...

Me emme päässeet tällä kertaa hiomaan yhtään liikettä, mutta saimme vastinetta rahalle enemmän kuin tarpeeksi. Muiden koirakoiden suorituksia katsellessa mieleen jäi selkeimmin kaukokäskyjen opettamisen tekniikka, jonka otan Odellekin käyttöön. Christa käytti tästä termiä sekatekniikka. Käytännössä siis niin, että

• maahan-istu, istu-maahan: takajalat ovat paikallaan
• istu-seiso, seiso-istu; koira siirtää takajalkoja etujalkojen pysyessä paikallaan
• maahan-seiso, seiso-maahan, koira menee "suorilta jaloilta aloilleen/nousee ylös"

Toinen vaihtoehto olisi opettaa koira pitämään takatassut paikoillaan koko ajan, mutta tämä on kuulemma vaikea opettaa niin, että se on täydellinen, joten lähdemme liikenteeseen tuosta sekatekniikasta.