Koiraharrastus on välillä antoisaa, välillä tuskastuttavaa, välillä epätoivoista räpellystä ja sitten taas toivonpilkahduksia. Tänään parissa tunnissa tuli taas koettua viimeiset kaksi tunnetta, onneksi tuossa järjestyksessä. Eli tällä hetkellä ohjaaja on taas varsin positiivisella mielellä. Otto on välillä aikamoinen oman tiensä kulkija, ja se viis veisaa mitä minä sille narun toisessa päässä yritän sanoa. Viime aikoina hihnakäyttäytyminen on ollut aavistuksen verran siistimpää, ei sellaista ryntäilyä ja kiskomista enää. Mutta edelleen ne ohitettavat koirat on hankalia. Ei Otto niinkään rähjää tai mitään, mutta sen suunnaton uteliaisuus ja tahto päästä toisen koiran luokse menee kaiken muun edelle, ja itsellä meinaa välillä kärähtää pinna totaalisesti. Tänään oli jälleen yksi niistä päivistä. Koiran ohitus meni tänään asteikolla kirkkaasti miinuksen puolelle ja itsellä oli sellainen fiilis, että koko koiraharrastus ja illan tokotreenit voisi vetää vessapöntöstä alas.

Lähdimmepä kuitenkin ajamaan hallille ja jälleen alkuhälinä, joka on aina melkoinen, sai Oton kierroksille. Tällä kertaa se oli kuitenkin jo minulla paremmin hallinnassa ja toisaalta suosiolla aloitimme niin erkaallaan muista koirista kuin mahdollista. Tilaa on tosin sen verran vähän, että mahdollisimman kaukana muista tarkoittaa paria metriä... Alun hösellys kuitenkin laantui ja tunnin loppupuolella Otto oli oikeastaan aika mallikas koirakoululainen. Olenkin päättänyt, että hallitreenit saavat olla meille puhtaasti häiriönsietotreenejä, tehdään liikkeistä helpompia versioita, pääasia että koira on kuulolla. Ja se on sanottava, että silloin kun se on kuulolla, niin se tekee tosi näpsäkästi, motivoituneesti ja tarkasti juttuja.

Muuten(kin) illan anti oli positiivinen. Positiivisin juttu oli, että yritimme tänään ensimmäistä kertaa alo-hyppyä melkein oikeasti, eli hypytin Oton yli pelkällä käskyllä ilman muita apuja ja toppasin seisomaan toiselle puolelle. Sen jälkeen palkkaus heittämällä eväs Otosta taaksepäin. Ja helkkari, koiranpoikanenhan osasi heti tehdä oikein!

Yksi asia jäi itseäni mietityttämään treeneistä ja taisin siihen keksiä jo vastauksenkin kotiin ajellessa. Otolla ei nimittäin ole varsinaista jättö-käskyä paikallaoloihin eikä luoksetuloihin. Toistan vaan aina asentokäskyn, maahan, istu tms. Koska pk-puolella luoksetulot tehdään jäävistä liikkeistä, niin päätin ottaa toko-luoksareihin jättökäskyn, olkoon se sitten vaikka odota. Eli siis käytännössä edelleen jatkan paikallaoloissa tokossa asentokäskyn käyttämistä ja luoksetuloihin otan sen odota-käskyn. Saapa nähdä muistanko enää seuraavalla kerralla.

Loppuun täytyy vielä kertoa tarina elävästä elämästä, kuinka Otto oppi mitä yhtälö kieli+rauta+pakkanen teettää. Olin itse viikonlopun humputtelemassa tyttöporukalla kylpyläreissulla, ja meidän pojat olivat keskenään kotosalla. Kuulemma viikonloppu oli muuten mennyt oikein hyvin, mitenkäs muutenkaan, mutta yhden asia he halusivat tunnustaa. Ihan varmaan jo pelkästään siitä syystä, että olisin joka tapauksessa huomannut, että Oton kieli on syystä tai toisesta kirkuvan punainen. Pojat olivat olleet lenkillä metsäautotiellä ja normaaliin tapaan Otto oli hyppinyt tien yli menevän rautapuomin yli, niin kuin se tykkää tehdä. Ilmeisesti meno oli ollut sen verran hauskaa, että jotenkin kummasti Oton kieli oli osunut tähän rautapuomiin ja senhän varmaan kaikki lapsuusiän ohittaneet tietävät, että ei siitä hyvää seuraa. Otto oli kiskaissut puomiin jääneen kielensä irti ja samalla tietysti kielen pinta oli jäänyt rautaan kiinni. Niinpä Oton kirkuvapunainen kielenkärki kielii välittömästä emännän silmään, että jotain kummaa on poissaollessa tapahtunut. No, ei mitään vaarallista onneksi ja mikä kummallisinta, Oton käytöksestä ei huomaa millään tavalla, että hänellä on tällainen vamma suussa. Ehkä se kuvastaa Oton perusluonnetta, eli se ei hätkähdä oikeastaan mistään, porskuttaa vaan menemään eteenpäin. Hauska rakki!