Hui, puoli vuotta on mennyt kuin siivillä, eikä blogiin paljon päivityksiä ole tippunut. Viime talvi oli aika hektinen uusien elämänkuvioiden (positiivista) ja omien töiden (negatiivista) vuoksi, ja harrastuspuuhat kärsivät siitä pahemman kerran. Sen verran tuli yritettyä, että tokoa väännettiin muutama kerta viikkoon ohjatusti ja itsenäisesti. Kevään tullen hakumetsät ja rauniot palasivat myös kuvioihin, mutta näin kesän jo ollessa loppupuolella täytyy todeta, että harmittavan vähiin ovat treenikerran jääneet. Mahtaisiko tulla kymmentäkään metsäkertaa.

Kahdelle leirille sentään pääsimme kesän aikana, rotuyhdistyksen sekä oman paikallisseuran järjestämille leireille. Varsinkin holskuleirin maasto-osuus oli oikein antoisa, ja antoi paljon ajatuksia siihen, mitä juttuja siellä metsässä kannattaa treenata. Sen harvan kerran kun olemme metsässä leirin jälkeen olleet, niin niitä oppeja olen yrittänyt muistella.

Suurempi palo (ja käytännössä helpompi toteuttaa) minulla on ollut toko-puolen juttuihin. Ehkä se on niin, että tällä pikkutarkalla piperrysluonteella toko on juuri sopivaa näpertelyä.  Ja ei kai siinä mitään, kun Ottokin siitä tuntuu tykkäävän. Treenifiilikset ovat olleet kovin vaihtelevaiset, välillä tuntuu että mistään ei tule mitään (eli koira tekee just mitä huvittaa, ja ihan itsekseen mieluusti) tai sitten Otto voi esittää parastaan ja yrittää sata lasissa, tarkasti ja halukkaasti. Itselle on ollut suurta opettelua, että Oton kanssa tuntuu olevan hyvin tärkeä olla mahdollisimman selkeä, tarkka ja mustavalkoinen siinä mikä kelpaa oikeaksi suoritukseksi, ja varsinkin oikea-aikaisuus niin käskyissä kuin palkkaamisessakin on tooosi vaikeaa. Onneksi niiden "kaulimella vaan päähän" -päivien lomassa on niitä erinomaisia päiviä, jolloin kumpikin on vireessä. Sen verran tuosta rakkaasta örrimöykystä on todettava, että vaikka se välillä on niin olevinaan äijää camel bootsit jalassa, niin osaa olla oikein eteväkin.

Heinäkuun lopulla treenikaveri alkoi kysellä, että oonkos koska ajatellut ilmoittaa Odea kisoihin. Ööö, eipä ollut käynyt siihen mennessä mielessä. Jotenkin kuitenkin yllytyshulluus iski ja päätin sitten ottaa härkää sarvista, joskushan se ura on korkattava. Kisojen lähestyessä aloin jo toivoa, että joku tauti iskisi, ettei tarvitsisi mennä koko kisoihin. Miten ihmistä voi oikeasti jännittää tällainen näin paljon, vaikka varmasti esimerkiksi työelämässä joutuu paljon tiukempiin paikkoihin, eikä ne tunnu tässä mittakaavassa ollenkaan? No, eipä yllättävää sairastumista tullut ja hyvä niin. Toko-kisojen saalis 21.8.2011 Janakkalassa oli:

Luoksepäästävyys 10
 
Paikalla makaaminen 10 - Otto oli kuin viulunkieli, katseli muita koiria. Onneksi kuitenkaan edes vierestä lähtenyt kilpakumppani ei muodostunut kompastuskiveksi. Sinällään en suuremmin epäile, että pysyykö Otto maassa vai ei, mutta mielentila on vaan väärä. Jos siis ei kuikuile muita koiria, niin haistelee maata ja on muuten väärässä moodissa.
 
Seuraaminen kytkettynä 7 - Totaalikatastrofi, Otto oli lähinnä sunnuntaikävelyllä. Hyvin harvoin tulee treenattua hihnassa, ja luulenpa Oton vaan kuvitelleen meidän olevan menossa kehän toiseen päähän aloittamaan oikean työskentelyn aloitusta.

Seuraaminen taluttimetta 9 - Saman tien kun irrotin hihan kaulasta, niin Otto virittyi oikeaan moodiin, huh! Oikein tyytyväinen tähän, ehkä jossain kohtaa oli pientä elämistä paikassa.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 10

Luoksetulo 10 - Näin näpsäkkää luoksetuloa, eteenistumista ja sivulletuloa on harvoin nähty harjoituksissakaan.

Seisominen seuraamisen yhteydessä 9 - Pistemenetyksen syytä en tiedä, ehkä loppuasento oli vino.

Estehyppy 10

Kokonaisvaikutus 9

 
Yhteensä 187 p., ALO 1 ja jaettu 2. sija. Pisteet olivat tosi hyvät, mutta erityisesti olin tyytyväinen siihen, millä mielentilalla Otto teki hommia. Ei ollut sen alun seuraamiskatastrofin jälkeen puhettakaan, että Otolla olisi ollut mikään muu mielessä kuin temppujen tekeminen.

Kun ensimmäinen etappi on saavutettu, niin jatkamme kohti seuraavia haasteita, ja hetihän sitä piti ottaa repertuaariin AVO-luokan liikkeet. Toki esimerkiksi kaukokäskyjen alkeita ollaan jo harjoiteltu, mutta nyt uusien juttujen treenaus alkakoon kunnolla. Noutokapulaa on kannettu ja luoksetulon stoppeja harjoiteltu. Lisäksi on tullut jälleen mietittyä, että josko sitä haluaisi yrittää tappaa itsenä jännitykseen vielä toisen kerran tänä syksynä, ja ilmoittaisi otuksen BH-kokeeseen. Joskushan sinnekin on uskaltauduttava, eikä se sinällään teknisesti ole vaikea juttu. Enemmän mietin sitä viretason säilymistä. Katsotaan, saanko yllytettyä itseni ilmoittaumaan.

 

Otto palkintopallilla, tai siinä vieressä. Ei viitsitty tunkea samalle pallille toisen saman pistemäärän saaneen parin kanssa. (Kuva: Jaana-Maarit Perkkala)