Hallikausi alkoi tällä viikolla. Supermukavaa treenata valoisassa ja lämpimässä hallissa sen sijaan, että joutuu olemaan pimeässä, kylmässä ja märässä. Tokikin tästä luksuksesta pääse nauttimaan vain kerran viikossa, ja muina päivinä ei auta nirsoilla ulko-olosuhteiden takia.

Otto oli yllättävänkin hyvä, vaikka oli uusi halli ja kaikkea. Alkuun meinasi olla pientä keskittymisongelmaa, kuikuilua ja protestointia äänellä, mutta kaikenkaikkiaan oikein kiva mielentila. Varsinkin toisella kierroksella.

Ekalla kiekalla otettiin avo-hyppyä. Hyvin hyppäsi ja istui ilman suurempia apuja esteen toiselle puolelle. Jotain kehitystä siis, ettei tarjonnut niin herkästi maahanmenoa! Sen lisäksi teimme kontaktitreeniä ja pientä seuraamispätkää sekä sivulletuloja.

Toisella kiekalla käsittelyyn otettiin nouto. Tähän asti olemme keskittyneet ainoastaan oikeaan luovutusasentoon, kapulan pitoon ja vauhtiin. Yhtään ainutta kertaa en ole tehnyt niin, että heittäisin kapulan koiran ollessa sivulla ja antaen erikseen noutokäskyn. Niinpä lähdimme testailemaan, että miten se sujuu. Luonnollisesti ensimmäiset pari kertaa Otto irtosi samantien kapulan perään, mutta aika maltillisella kiellolla pysähtyi parin metrin jälkeen. Makupala siis vasempaan käteen, istu-käsky, kapulan heitto, jos koira pysyi paikalla -naks- ja sen jälkeen palkka. Muutaman kerran jälkeen lamppu syttyi Oton päässä, ja johan se takapuoli alkoi pysyä maassa. Aika oppivainen veijari! Sitten yhdellä kertaa annoinkin noutokäskyn, ekalla käskyllä ei tapahtunut mitään (mikä oli odotettavissa) ja toisella kerralla lähti hyvin kapulan perään, otti suuhun ja luovutti istuen ilman sen suurempaa avustamista! Aivan mieletöntä, että se on ehkä oppinut, että miten kapulan kanssa toimitaan! Tottakai kaikissa osa-alueissa on hiomista, mutta perusidea tuntuisi olevan aika hyvä.

Lopuksi vielä paikallaolot. Otolla esiintyy vaihtelevasti nuuskutusongelmaa ja kuikuiluongelmaa, ja mielentila ylipäätään on väärä. Tällä kertaa laitettiin makupala alustan päälle heti etujalkojen eteen. Kun tätä ei oltu aiemmin tehty, jäin itse parin metrin päähän, jotta ehdin hyökätä väliin, jos Otukka yrittää varastaa makupalan parempiin suihin. Mutta kappas, sehän makasi kuin tatti siellä maassa. Pari kertaa Otto vilkaisi vieruskaveria, mutta ihan rauhallisella mielellä. Maan haistelua ei tainnut olla kertaakaan. Se siis toimii! Meidän salainen ase oikean mielentilan paikkamakoiluihin taitaa siis löytyä tästä keksinnöstä. Joku voisi kommentoida, että eikös tästä ollut jo kesällä puhetta, mutta hyvät ajatukset ottavat ilmeisesti kypsyäkseen hetken aikaa tässä päässä. Näitä harjoituksia siis lisää, ja ehkäpä sitä piilopaikkamakuutakin alkaisi uskaltaa koittaa pikkuhiljaa muuallakin kuin rauhallisissa omissa treenailuissamme.