Muutaman kuukauden mietiskelyn ja harkinnan jälkeen, tässä se nyt on - Oton oma blogi. Nähtäväksi jää, kuinka ahkerasti tulee kirjoiteltua, mutta omaksi iloksi ja muistoksi yritän raapustella jotain arjesta ja pienen harrastuskoiranalun treenailuista. Otolle tosin lienee aivan sama, mitä tänne kirjoittelen, mutta tuskinpa hänen yksityisyyttään loukkaakaan, vaikka tänne joitain valikoituja salaisuuksiakin joskus laittaisin.

Yhteiseloa Oton kanssa on takana nyt pari kuukautta, odotteluvaihetta kestikin sitten huomattavasti kauemmin. Olisikohan se ollut niin, että joskus vuonna 2006 iskin silmäni ensimmäisen kerran tähän hullunnäköiseen partanaamarotuun, karkeakarvaiseen hollanninpaimenkoiraan. Sen jälkeen alkoi koirien bongailu livenä, Myrsky oli aivan eka karkkari holsku -tuttavuus, ja hurmasi minut heti täysin. Sen jälkeen bongailu jatkui, Käpyn, Miran, Nellin ja Minin tapaamiset vahvistivat entisestään, että kyllä tämä on juuri se rotu, jonka haluan. Mutta eihän se niin helposti se pennun hankinta onnistunutkaan. Alkoi varsinainen odotusten ja pettymysten parivuotinen, oli yritystä, mutta pennun pentua ei vaan syntynyt.

Ulkomaita myöten jo katseltiin sopivaa pentua, mutta sitten vihdoin tänä syksynä iloiset uutiset kantautuivat niinkin läheltä kuin Pinsiöstä. Pienen pieniä partanaamoja oli syntynyt kaiken kaikkiaan viisi kappaletta, ja yksi niistä tulisi minulle. Siis ihan oikeasti, niin monta vastoinkäymistä kohdanneena ajattelin, että en ennen usko ennen kuin pidän omaa pentua sylissäni! Harras toive kuitenkin toteutui ja lokakuun alussa starttasimme pennunhakureissulle. Oton lähtö suureen maailmaan sai hieman pehmeämmän laskun, kun saivat siskonsa kansa körötellä uusiin koteihin samassa takakontissa. Kävi nimittäin niin mukavasti, että Oton ”sukua” asuu ihan tuossa muutaman kilometrin päässä.

 Tässä vielä muutama kuva lähtötilanteesta, kun Otto tassutteli tähän talouteen:

Tällä hetkellä korkeus, pituus ja paino ovat vähintään tuplaantuneet ja korvat kasvaneet uskomattomiin mittoihin: