Viime viikko vierähti treenien osalta hiljaisesti, kun pakkanen sotki suunnitelmat. Onneksi saatiin kuitenkin viikonlopulle äksöniä, kun Otto pääsi treffaamaan tyttöystäviä. Niin, monikossa, tyttöystäviä aivan kaksin kappalein. Meno oli kovaa, kuten kuvista näkyy. Otto löysi Netta-tytöstä varsinaisen sydänystävän, ehkä molempien suunnilleen sama ikä sai heidät samalle aaltopituudelle. Tyttöystävistä vanhempi joutui vähän mopen osalle, kun Oton huomio kiinnittyi lähes täysin nuorempaan painokseen.

Tänään kävimme eläinlääkärissä hakemassa ylimääräisen rabiesrokotuksen kesän koitoksia silmällä pitäin. Koiraihmiset osaavat ehkä laskea 1+1 eli mihin tarvitaan rabiesvasta-ainetestiä ja mitä koitoksia sitä kesällä saattaisi olla tiedossa tässä lähimaissa... Mutta palaan näihin suunnitelmiin tuonnempana, kunhan ne alkavat realisoitua. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että koiraihmiset ovat hulluja, ja järki on tästä touhusta kaukana! Hehee! Eläinlääkärivisiitin jälkeen kävimme vielä ympäristöopin tunnilla tekemässä sosiaalistamiskierroksen kaupungin vilskeessä. Enhän olekaan puhunut kuin vasta neljä kuukautta, että pitäisi mennä Oton kanssa ihmettelemään ihmis- ja autovilinää keskustaan. Tänään sen teimme ja kuten arvasin, koiranpenikka meni häntä sujona innosta puhkuen eteenpäin puskien kuin höyryveturi. Ei mitään hämmennyksen merkkejä! Eli ympäristöopin lyhyt oppimäärä suoritettu.

Lopuksi vielä tarina kadonneen kumikananpään arvoituksesta ja sen ratkeamisesta. Oden joululahjaksi saama kumikana jakaantui kahteen osaan jo joululoman aikana ja kanan jalkavarustus joutui suoriltaan kanankappaleiden hautausmaalle. Loppuosa raadosta on kuitenkin ollut kovassa käytössä viime viikkoon saakka. Yhtenä iltana tosin huomasin, että kanan ruumis on typistynyt totaalitorsoksi, sillä jalkojen lisäksi myös kaula päineen oli kadonnut. En miettinyt asiaa sen kummemmin, ajattelin että se on jossain sohvan alla ja unohdin asian. Sunnuntaiaamuna sängyssä makaillessani alkoi kyläpaikan nurkasta kuului rytmikästä kakomista, kun Otto suolsi mahanesteistä pihalle. Vähän olin ihmeissäni, kun sama toistui useampaan kertaan, eikä sieltä muuta tullut kun nestettä. Mutta rytmikkäään rykimisen ehkä kuudennella kierroksella alkoi tapahtui, ensin huomasin nestelammikossa pahansuovasti tuijottavan kumikanan silmän ja seuraavista eristä löytyi myös punaisia heltanpalasia. Hmph, aika monta päivää ne kananpalaset olivat muhineet jossain suolenmutkassa. Ja edelleen noin 2/3 kumikanan osia on teillä tietymättömillä, toivottavasti ovat kokeneet jo luonnollisen poistuman jalkojen ja heltan palasten seuraksi kanankappaleiden hautuumaalle, etteivät jää tukkimaan koiranpoikasen ruoansulatusta.

Ylväs kumikanan teurastaja