Holskujen oma etsintään ja viestiin painottuva leiri vietettiin viime viikonloppuna Haminassa Rotikossa. Olimme Oton kanssa menossa mukana oppimassa uutta ja paljon jäikin korvan taakse.

Paikkana Rotikko oli oikein passeli leireilyyn. Keskellä ei mitään oli majoitus-, saunomis- ja ruokailuapaikat, ja aivan kävelyetäisyydellä loistavat maastot ja tottiskentät. Paikalla oli parisenkymmentä holskua omistajineen, karkkarit jälleen hyvin edustettuina. Kaiken kaikkiaan paikalla oli karkkareita Oton lisäksi  laskujeni mukaan Huugo, Eiku, Heti, Mörkö, Ärri, Diu ja Uska. Varsin kattava otos siis!

Perjantai-iltana syötiin, saunottiin ja tutustuttiin toisiimme. Paikalla oli joitakin vanhoja tuttuja ja paljon aivan uusia naamoja. Lauantaina pääsimme sitten ihan itse asiaan, kun ensin saimme lyhkäisen opastuksen etsintäkokeeseen ja näimme muutaman kokeneemman koiran suorituksen, että miltä niiden suoritusten sitten loppujen lopuksi pitäisi näyttää. Sen jälkeen jakauduimme pienempiin ryhmiin ja käytimme päivän omien turrien treenaamiseen.

Tarkkuusetsintä

Ensimmäisenä vuorossa oli tarkkuusetsinä. Minulle nämä osa-alueet olivat niin totaalisen uusia, että piti miettiä kaikki ihan käskysanoista alkaen. Otolle tarkkuusetsinnässä käytetään käskyä "tarkka" ja tarkasti poika touhusikin. Esineenä oli jonkinlainen aseen ammus (ööö... tai mitä ne sellaiset pötkylät onkaan...). Otolla ei ole suurempia asenneongelmia vieraiden esineiden kanniskeluun, joten samantien se nappasi pötkylän suuhunsa. Seuraavaksi mentiin tallatun etsintäruudun viereen ja katsottiin, kun Ulla vei esineen ruutuun. Sen jälkeen Otto perään ja löytyihän esine aika pian sekä luovutus minulle ja vaihto makkaranpalaan. Näitä toistettiin muutaman kerran ja hyvin tuntui poika tajuavan, että mitä siltä odotetaan.

Pudotettu esine

Seuraavaksi oli vuorossa pudotetun esineen hakeminen. Ensin koitimme hakemista Oton "lilla gubbenilla" eli valkoisella pehmohevosella, mutta Ottoa ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko koni. Se olisi paljon mieluummin lähtenyt laukkaamaan pellolle, luuliko etsivänsä maalimiehiä vai mikä oli, en tiedä. Seuraavaksi vaihdettiin pudotetuksi esineeksi pussukka, jonka sisällä oli nakki. Esine laitettiin naruun kiinni, jotta sain pidettyä huolen, että koira ei lähde laukkaamaan kohti auringonlaskua esine suussaan. Kun siis nouto ei ole vielä oikein meillä hanskassa. Käytännössä harjoitusliike meni niin, että kuljettiin Oton kanssa parikymmentä metriä, leikitin lelulla ja pudotin sen maahan. Jatkoimme muutaman metrin eteenpäin, käännyimme ja lähetin koiran noutamaan "hanskaa". Otto haki hyvin ja jopa toi sen takaisin, ehkä vähän jouduin auttamaan liinalla esineen tuontia takaisin. Sen jälkeen esineen sisältä kaivettiin nakkia palkaksi. Tämäkin siis alkutakkuilun jälkeen meni oikein mallikkaasti ja jatkamme samalla kaavalla harjoittelua eteenkinpäin.

Esineruutu

Oden elämän ensimmäinen esineruutu tehtiin seuraavaksi. Ulla kävi heittelemässä metsään noin 10 metrin päähän kaksi Otolle mieluista lelua (patukan ja nakkipussukan), jotka Otto kävi nätisti hakemassa ja palautti saaden makkarapalkan. Olin erittäin yllättynyt, että se kiinnostui niin hyvin leluista ja toi ne minulle takaisin. Kummassakin olisi nimittäin helposti voinut jäädä suoritus onnistumatta. Mutta hyvin meni ja tästä jatketaan eteenpäin.

Jälki

Ruokailun jälkeen kävimme vielä tekemässä lyhyen jäljenpätkän. Otto ei ole ajanut jälkeä sitten viime syksyn parin metrin makkarajälkien jälkeen. Niinpä vähän jänskäsin, että mitähän siitä tulee. Jälki oli parinkymmenen metrin mittainen ja jäljellä oli kaksi keppiä. Keppien alle laitettiin sammalen peittoon namipurkit. Jälki vanheni noin puoli tuntia. Toin Oton janalle ja näytin jäljen päätä. Aikamoista touhotusta se oli molemmilta, koira ei oikein tajunnut, että mitä siinä pitää nuuskuttaa ja minä puolestani olin sotkussa valjaiden, liinan, jäljen näyttämisen ja kehumisen, liinan antamisen ja kiristämisen ja ties minkä kanssa. Kepeistä Otto kuitenkin syttyi saman tien ja nappasi suuhunsa. Aika uskomatonta, että se tajusi, että niitä keppejä sieltä ollaan metsästämässä. Samalla kun kaivoin namipurkkia sammalen alta, Otto olisi jo mielellään ottanut ritolat keppinsä kanssa. Ullan kanssa tulimme siihen tulokseen, että keppi itsessään on jo riittävä houkutin, eikä namipurkkeja välttämättä tarvitse laittaa kepin alle. Eli kun koira löytää kepin, palkka tulee taskusta ja koira vaihtaa kepin namiin. Huoh, en yhtään usko, että koiralle tulee ongelmaa, enemmän ongelmaksi muodostuu oma motivointini jäljelle. Jotenkin se ei vaan ole mun juttuni. Mutta lupaan pyhästi yrittää silloin tällöin käydä tallomassa jokusen jälken Otukaiselle.

Viesti

Sunnuntain ohjelmassa oli toinen meille aivan uusi laji, viesti. Viestissä käytetään kahta ohjaajaa, mutta tällä kertaa Otto joutui juoksemaan vieraalle ohjaajalle. Rata kulki tietä pitkin. Lähetin Oton A-pisteestä kohti B-pistettä, joka oli pienen kumpareen takana. Vastaanottaja huhuili Ottoa ja Ottohan lähti hienosti. Sen sijaan takaisin tulo B-pisteestä meinasi tuottaa ongelmaa. Matkaa pidennettiin jonkin verran ja huhuilin Ottoa takaisin luokseni. Mutta radiopuhelimesta tuli selkeä viesti, että ei vaan Otto halua lähteä. Ilmeisesti hengailu B-pisteellä vieraiden kanssa oli paljon mukavampaa. Niinpä menin vähän vastaan ja huusin kovempaa, ja johan poika suostui tulemaan takaisin. Lopuksi Otto lähetettiin vielä takaisin alkupisteeseen ja vähän jo mietin, että mahtaako tuo lähteä enää takaisin. Mutta niin vain huudon kuultuaan se lähti kuin ohjus. Aika hyvin ensimmäisiksi harjoituksiksi! Naureskelin vaan, että ilmeisesti minut täytyy vaihtaa johonkin vieraampaan ohjaajaan, koskapa rekku ei halunnut tulla omistajansa luokse, heh! Tämäkin voisi olla kiva laji, ehkäpä kotiväki haluaa alkaa harrastamaan tätäkin, jos vaan jostain löytyisi aikaa harjoitteluun.

Sunnuntai-iltana kotiin ajellessa tiesi tehneensä montaa juttua viikonloppuna, sen verran väsy meinasi olla. Muutaman kertaan piti pysähtyä tankkaamaan energiajuomaa, joka ei kyllä auttanut tippaakaan. Lopulta kuitenkin pääsimme takaisin kotikonnuille ja onnellisina rojahdimme omiin sänkyihimme. Leirin anti oli loistava, saimme roppakaupalla uusia ideoita ja intoa treenailuun. Ja tokihan on aina mukava tutustua uusiin ihmisiin ja kuulla uusia koiratarinoita. Jäämme siis odottelemaan seuraavaa leiriä, mikä se sitten onkaan!