En ollut eilen muistanut ilmoittautua hakutreeneihin, ja palstalta olin kyllä tutkaillut ettei kovin montaa muutakaan ilmoittautumista näkynyt. Toiveikkaana kuitenkin ajelin kokoontumispaikalle heti aamutuimaan. Aamupalapöydässä olin tuumannut siipalleni, että voi olla että tullaan pian takaisin kotiin, jos ei ole muita halukkaita haun harrastajia lauantaiaamuna. Tähän siippa totesi, että eikö sitä sitten voi yksin harrastaa. Hieman huonosti, en tiedä miten se käytännössä menisi: jättäisin koiran paikalla oloon keskilinjalle, ottaisin piilon kainaloon ja pinkaisisin metsän siimekseen, piilouduttuani huutaisin "äijä" ja odotttaisin, että koira löytää minut ja ilmaisee komeasti. Ei vaan, sen jälkeen siipalta tulikin aamun paras ehdotus, että etkös voi sitten piilottaa Otolle jotain esineitä sinne metsään, ja sitähän se ajatus sitten lähti. Uskomaton laiskuuden osoitus on se, että olemme ottaneet esineruutua kerran (!) Oton elämän aikana, ja siitä kerrastakin on jo vuosi aikaa. Siispä pakkasin muutaman pipon, hanskan ja lompakon treenireppuun ja lähdimme kohti kokoontumispaikkaa.

Kun muita treenaajia ei näkynyt, niin jatkoimme Oton kanssa kaksin kohti metsää. Tuumailin, että tekisinkö Otolla kaistaleita vai leveämmän alueen, ja päädyin siihen leveään tallattuun alueeseen, olisikohan ollut sellaiset 50 m x 30 m. Oton jätin puuhun kiinni odottamaan ja kävin viskelemässä neljä esinettä näreikköön. Tämän jälkeen koiralle liivit päälle ja "lelu". Heti Otto hiffasi, että mitä sieltä pitää etsiä, mutta hetkisen se joutui nuuskuttelemaan ennenkuin löysi ensimmäisen hanskan. Kovasti sitä kehuin, Otto tuli hanskan kanssa pois ruudusta ja sai herkkupalkan. Sama toistettiin vielä kahdelle muulle esineelle. Elämänsä toiseksi esineruuduksi varsin hyvä esitys! Jotenkin toivoisin siihen sen tekemiseen enemmän voimaa tai tarmoa, vaikka toisaalta on ehkä parempi, ettei se juokse pää kolmantena jalkana edestakaisin, vaan pikemminkin oikeasti etsii ja liikkuu kuitenkin kohtalaisella vauhdilla. Täytyy kuitenkin varmaan vähän muistutella mieleen, että miten esineiden treenausta kannattaa jatkaa, ettei pudota turhaan jatkossa suden kuoppiin.

Esineiden jälkeen pysähdyttiin vielä kentällä ottamassa tottikset. Tällä hetkellä ollaan aika paljon keskitytty tokon avo-luokan liikkeisiin. Luoksetulon stoppia treenataan törpön luona olevan herkun voimalla (välillä stoppi on nopeampi, välillä taas ihan kateissa). Kaukoissa ollaan päästy siihen, että olen itse noin metrin päässä koirasta. Jostain syystä  muuten maasta istumaan nouseminen tuntuu välillä kovin tahmealta, jos olen itse koittanut siirtyä vähänkään kauemmaksi. Ensimmäinen käsky ei saa aikaan kuin nytkähdyksen, mutta koira pysyy maassa. Noudossa olen jo useammin vaatinut luovutuksen eteen, välillä palkkaan pelkästä nostosta, jolloin herkkupalkka lentää jalkojen (siis ohjaajan) välistä taakse. Aika kivasti tämäkin on edistynyt, mutta jotenkin toivoisin tähänkin lisää ponnekkuutta. Ehkä se tulee varmuuden lisääntyessä. Paikallaolon probleemi on meillä aina ollut väärä mielentila, joko Otto tutkailee jännittyneessä mielentilassa ympäristöä tai haistelee maata ympärillään. Toki välillä tekee oikein päteviäkin paikalla oloja. Harmillista vaan, että nämä väärät käyttäytymismallit toistuvat yleensä vain yleisissä treeneissä, joita on verrattain harvoin. Yksin treenatessamme tätä harvemmin tapahtuu, ja esimerkiksi eilen Otto nakotti täydellisessä tilassa paikkamakuutreeneissä ja uskalsin jopa viipyä jonkin aikaa auton takana piilossakin. Hmph, katsotaan  millainen ongelma tästä saadaan aikaiseksi.

Ja kun nyt on päässyt tottistelun makuun kirjoittaen siitä, niin lieneekin aika pakata herkut, patukat ja pallot autoon. Ja tietysti Otto. Ja lähteä ajelemaan kohti koulutuskenttää, toivottavavasti sateinen keli ei ole karkottanut muita mahdollisia treenaajia ja saisimme treeniseuraa edes toisena päivänä nyt viikonloppuna.