Viime viikkoina ei olla ehditty treenailla tokotuksia kovin ahkerasti työreissujen ja muiden sotkiessa arkea, mutta toisaalta, ollaan käyty jopa pari kertaa ihan oikeasti ulkokentällä harjoittelemassa. Talven kodinhoitohuonetreenit alkavat olla taakse jäänyttä elämää tämän talven osalta ja ulkoilman houkuttaa vihdoin puuhastelemaan pihallakin.

Päällimmäisenä tämän päivän treenailuista on noutokapula-ahdistus, tosin toisenlainen kuin mistä talven aikaan ehdin kerätä stressiä. Nykyään kapula on jo siistimmännäköisesti suussa, suu pysyy kohtuu rauhallisesti kiinni, eikä kapulaa ole tarvis pyörittää suussa. Tästä siis peukut ihan itselle opettamisesta sekä tietty Otolle oppimisesta. Mutta sitten se murheenkryyni. Ei olla kovin paljoa otettu vauhtinoutoja, kun ollaan puuhasteltu sisätiloissa. On hinkuteltu oikeaa luovutusasentoa ja muuta tekniikkaa. Tänään kun sitten kaivettiin kapula esiin, niin ihan innokashan Otto oli, mutta… Luovutusvauhtiin en vaan ole tyytyväinen, täytyyhän sen perkule laukata takaisin, jos se kerta laukkaa sinne kapulallekin!

Ei tämä ole mikään iso ongelma aiemmin oltu, joten ehkä tänäänkin vain esiintyi kertaluonteisesti, mutta ei sitä ongelmaa ainakaan korjannut hinkkaamaan jääminen. Tein vähän kaikkea, hetsasin, juoksutin suoraan perään, pidin kaulapannasta, juoksin karkuun, yritin tehdä leikkiä kapula-naks-nami/lelu lentää-kapula lentää-naks-nami lentää jne. Myös namilautasta käytin, minne O sai mennä jalkojen välistä luovutettuaan kapulan. Kaikkea sellaista, mitä ollaan tehty ennenkin, ja toimivat yleensä kivasti. Mutta tänään ei sitten millään tullut yhtään oikeasti sen näköistä suoritusta, johon olisin ollut totaalityytyväinen. Ja kun kapulan tuonteja toistaa ja toistaa, niin ei kai sen palautusvauhdin voi enää olettaakaan nousevan. Huoh!

Mitä tästä siis opimme – pitää heti pyrkiä onnistuneeseen suoritukseen, eikä jäädä hinkuttamaan ja hinkuttamaan. Suuri ongelma tänään Otolle oli, että kapula hiekkastui ekan heiton jälkeen, ja Otosta oli selkeästi epämiellyttävä ottaa hiekkainen kapula suuhun. Sillä meni siis jo kapulan nosto hieman arpomiseksi, eikä sen jälkeen fiilikset olleet ihan katossa. Toisekseen, ajatukseni oli ottaa ennen puukapulan noutoa metallinoutoa ja palkata pelkästään siitä, että O ottaa metallikapulan suuhun, kääntyy ja saa suoraan juosta lelulle. Siinä vaan mentiin pieleen, koska Otolla oli odotusarvo lihapullalle ja kun heitin lelun, se näytti kerta kaikkiaan hölmistyneelle, että hei, minne se herkku lensi, olkoon lelu vaan tuolla kentän laidassa. Eli metallinoudosta ei myöskään nupit kaakossa, joten ei paras fiilis lähteä hakemaan vauhtia ylipäätään noutoon.

Onneksi kapula-ahdistuksen lisäksi mielessä on, että on tuo oma Ondemaani aikas taitavakin. Ruutua on otettu aina kun ollaan oltu riittävän suurissa tiloissa/kentällä. Tänään tein ekan ruudun namilautasella, sen jälkeen keräsin lautasen pois ja lähetin ruutuun. Ja sinnehän se otus pinkoi! Super super super! Sen jälkeen palattiin vielä pariin namilautaslähetykseen.

Tunnari on mennyt kanssa kivasti eteenpäin. Eilen kotona tein ekaksi sellaisen, että vieraita kapuloita oli ehkä 15 kpl rykelmässä ja oma kapula rykelmän ulkolaidalla. Hyvin haisteli ja toi omansa. Sen jälkeen piti lähteä koittamaan – ekaa kertaa muuten – että laitoin kapulat rivimuodostelmaan. Hyvin edelleen haisteli ja otti omansa. Koskaan ei ole tainnut vielä nousta vierasta, jos muistan oikein. Ihanaa, että joku asia voi loksahtaakin kohdilleen, tai ainakaan vielä ei oo tullut ongelmia liikkeessä, joka monelle koiralle tuottaa ongelmia.

Kaukot  menee aika kivasti, mikäli olen itse kyykyssä edessä. Mutta kun tässä eräänä iltana koitin, että käskytänkin seisaaltani, niin johan meni pakka ihan sekaisin. Otto kyllä muistaa eri käskyt, mutta tekniikka on ihan hanurista! Nyt siis pikkuhiljaa jotenkin yritän päästä sieltä lattiatasosta vähän ylemmäs käskyttämään siten, että tekniikka säilyy edelleen. En tiedä, että onko apua, mutta tänään laitoin harjanvarren Oton etujalkojen eteen / taakse riippuen siitä, että kumpia vaihtoja (m-s-m vai i-s-i) tehtiin. Luulen, että se auttaa Ottoa ymmärtämään halutun liikeradan, koska sillä konstilla ainakin vaihdot onnistuivat. Toinen juttu on sitten se, että kun ”este” otetaan pois, niin loppuuko myös sen vaikutus.

Muistin virkistämiseksi vielä kaikki mahdolliset variaatiot kaukoista:

istu – seiso – maahan – seiso – istu – maahan
seiso – istu – maahan – istu – seiso – maahan
seiso – maahan – istu – seiso – istu – maahan
istu – maahan – seiso – istu – seiso – maahan
istu – seiso – istu – maahan – seiso – maahan
seiso – istu – seiso – maahan – istu – maahan  

Muuten ollaan otettu helppoja settejä jääviä (liikkeestä istuminen onnistuu aika kivasti), luoksetuloja loppuasennoilla ja ilman, eteenmenoja ja seuraamispätkiä.

Viime viikon hallitreeneistä voisi muuten vielä kirjata ylös häiriötreenin ja sen vaikeuden. Olin kuuntelemassa Christa Enqvistin tokovalmennusta pari viikkoa sitten, ja sieltä tuli napattua taas oppeja omia treenejä varten. Luoksetulon stoppeihin olenkin pari kertaa koittanut sellaista vinkkiä, että nameja heitetään vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle (annetaan koiran juosta niiden väliä) ja välillä vaan stopataan+heitetään nami taakse ja jälleen juoksutus jatkuu. Tämä tuntuisi toimivan Otolle, joka niin kovin helposti alkaa ennakoida tai jää kiinni namiin/leluun.

Mutta siitä häirinnästä. Tehtiin viimeksi hallilla harjoitus, jossa käskin Oton maahan ja Jonna antoi käskyjä ylös/istu/jne vieressä. Jonkinverran ollaan otettu häiriötreeniä niin, että toinen houkuttelee leluilla/makupaloilla, ja tähän lankaan Otto ei oikeastaan enää mene. Mutta nämä käskyt oli sille ihan uusi juttu, ja voi pojat se tekikin komeita ”ylösnousemuksia”. Sille oli tosi vaikea ymmärtää, että mun maahan-käsky on se toteltava käsky, ei ne muut käskyt, jotka toinen siinä vieressä antaa. Saatiin lopuksi pari onnistunutta maassapysymistä aika maltillisella häiriöllä, mutta pitääpä koittaa uudestaan, että olisiko seuraava kerta jo helpompi.